Ensisilmäyksellä elokuva saattaa vaikuttaa vain kauniisti kerrotulta kostotarinalta, mutta se on paljon enemmän kuin miltä se näyttää. Conan barbaari sekoittaa fantasian, filosofian, toiminnan ja yksilökeskeisyyden. Luomalla näistä neljästä teemasta lempielokuvani kautta aikojen.
Meitä Arksafaneja on monenlaisia. Joillekin hänen paras elokuvansa on Predator ja toisille se on taas Terminator. Minulle se on Conan Barbaari. Elokuvan letkaukset ja muut lainaukset ovat ajattomia. Krom! Mikä on parasta elämässä! Mikä on raudan arvoitus? Näitä asioita saa miettiä omissa oloissaan. Elokuva tuo täydellisesti esille Hyboborian luojan Robert E. Howardin ajatusmaailman yhteiskunnasta. Tarina varkaan seikkailuista läpi paskaisten kaupunkien, joka samalla ryövää varakkailta ulkomaalaisilta kirkoilta heidän rikkauksiaan. Conan seikkailee paikasta toiseen, iskee kameleita turpaan, eikä jää loisimaan pitkäksi aikaan yhteen pisteeseen. Sillä jopa Hyboboriassa yhden illan jutut päätyvät yhtä surkeasti kuin Kallion roskapankissa.
Robert E. Howard oli epäsosiaalinen, mahdollisesti introvertti, joka näki kuinka hänen pienestä kotikylästään tuli öljybuumin takia tuli suurasutettu, rikas ja niin sanotusti sivistynyt kaupunki. Howard näki kuinka pienen tiivis yhteisöstä tuli kulttuurisesti rikkaampi ja ei pitänyt näkemästään. Howardin kuuluisa lainaus ”barbarismi voittaa aina” kaikuu elokuvan viestissä, jossa ongelmat alkavat ja päätyvät miekan heilautukseen. Howardin kirjoitustaidot toivat kirjallisuuteen väkivaltaa ylistävät pulp-seikkailut, joita tähditti maanläheiset antisankarit, kaihtamatta kuitenkaan nykyisempää psykologisia ja teologisia aiheita. Maailma pelastetaan suosiota kasvavasta rauhanuskonnosta ja sankari pelastaa maailman surmaamalla pahiksen. Näin Pulp toimii. Syvällisiä aiheita ei kaihdeta, kunhan vain muistaa, että ihan viihtyvyyden kannalta, ongelmat voi aina ratkaista silpomalla vastustajan pään irti.
Conan ei kumminkaan ole mikään seikkaileva ritari vaan hän on aina ollut joko varas, sotilas, merirosvo, ryöväri, valloittaja tai kuningas. Elokuva lisäsi hienosti uuden osan Conanin elämään. Tekemällä hänestä myös ammattipainijan, joka taistelee kuin vihainen ahma. Tykkäsin myös siitä, kuinka itäiset Hyrkanialaiset tiesivät arjalaisen mestarirodun jalostamisesta. Heh, onko tässä katsojille esimakua mitä HIFKin faneja koittaa, kun uudet pääomistavat pääsevät kouluttamaan leijonia? Hyrkanialaiset myös opettavat Conanille filosofiaa ja tästä pidän, sillä oli kyseessä Hyboborian maailma tai meidän oma rakas planeettamme Gaia. Idän uskonnot, kuten Hinduismi. Ovat viimeiset jäänteet minkälainen muinainen Eurooppa oli pakanauskonnon aikoina. Conan, kuten sinä ja minä. Saa oppia ratkomaan raudan arvoitusta idän mystisestä filosofiasta. Aivan kuten me nykyiset pakanat saamme oppia oppia hinduismista, buddhismista tai jopa taoimista. Tämä on meidän ainoa tapa saada ymmärrystä, minkälainen rauta-aikainen Suomi saattoi olla. Silloin, kuin vielä palvoimme metsän kuningasta, haltioita, kuolleita henkiolentoja ja ukkosjumalaamme Perkelettä. Elokuvan velho Akiro on kuin lapin samaani, joka laulaa henki olennoille muinaisten sankareiden uroteoista ja loitsuu loitsujaan riimuilla.
Hyboborian pakanuutta koettelee Doomin uskonkultti. Elokuvan antagonisti Thulsa Doom on mahtipontinen valloittaja sekä kulttijohtaja. Hän muuttaa itsensä valloittajasta rauhan uskonnon saarnaajaksi, joka ei tarvitse rautaa ja verta valloittaakseen maailman. Hänelle riittää sotasaalistansa kasattu raha ja hänen myrkyllinen kielensä. Mikäänhän ei sano rauhan uskonto kuin tuhon nimi. Ajatelkaa, jos meillä olisi tänä päivänä uskonto, jonka nimi käännettäessä sanoisi vaikkapa Alistu? Noh, ehkä Doomin uskonto ei ole niin kamala, koska onhan heillä ainakin halpa Lemmy-kopio viettelemässä neitsyitä.
Tämä elokuva on vain niin vitun esoteerinen ja se myös ilmenee elokuvan ääniraidasta. Sävetäjä Basil Poledouriksen ääniraita elokuvalla on mitä parhainta uusklassismia mitä elokuva-alalla on varmaan tuotettu. Amerikan Nintendokin on osannut hyödyntää Conan barbaariin erinomaisia melodioita markkinoidessaan Legend of Zelda pelisarjaa. Poledouriksen tuottamat kauniit melodiat tuovat vain elokuvan teemat niin vahvasti esille. Elokuvan sinfonia antaa eeppisen ja väkivaltaa ylistävän tunnelman sekä tarinan päävastustajalle, että sankareille. Mutta miksi näin? Miksei pahis saa sitä kliseistä negatiivisuuden ilmapiiristä viulumelodiaa ja Conan saisi sen sankarillisen trumpetti eepoksen? Koska elokuvan tarkoitus ei ole kertoa tarinaa hyvyydestä tai pahuudesta. Koska koston tarina on vain jäävuorenhuippua. Elokuva on paljon enemmän itsekehityksestä ja edustuksesta.
Kuten muinaiset sankarimme Leonidas tai Aleksanteri suuri puhuivat kunniasta ja häpeästä. Voimasta ja heikkoudesta. Näihin aatteisiin me nykyisen sivilisaation ihmiset emme uskalla palata, koska haluamme nähdä maailman hyvyydessä ja pahuudessa. Me uuden sukupolven lapset emme vain ole samasta raudasta taottua kuin isovanhempamme, jotka saivat suomen itsenäiseksi.
Conan elokuva aina inspiroi minua palaamaan näihin vanhempiin aatteisiin, joihin meidän pitäisi tähdätä. Kunnialliseen elämään, jossa itsevarmuutemme antaa voiman. Elämä on arvoitus, joka tulee ratkaista. Harva meistä on oikeasti heikko, laiska tai kuvottava. Vaan suurimmalla osalla meistä on kauniit sielut. Teologia-biisi on vain niin kaunis sinfonia ja siihen kohdistuvat kohtaukset uskonnosta, jumalista ja yhteiskunnasta sekä ystävyydestä vain kaunistavat ja puhuttelevat elokuvan syviä teemoja. Henkilökohtaisesti minua aina kirpaisee, kun jengi puhuu, että Conan on jonkinlainen ateisti, vaikka tämähän on kaukana totuudesta. Conanilla on vakaa uskomus oppimaan ja ymmärtämään raudan arvoitus, jonka hänen pitää ratkaista Valhallassa Kromille.
Ja tästä syystä Conan Barbaari on vain se täydellinen elokuva. Ei raudan arvoitus ole kyse verestä ja terästä vaan mielen terästä. Siitä itsevarmuudesta ja asioiden keskittymisestä. Oli se sitten pään katkominen tai elämän tarkoituksen ratkominen.